maanantai 9. joulukuuta 2019

9 Kissa



9 Kissa
Taivas loisti tummana ja utuisena, aivan kuten mielenikin, kiirehtiessäni kotiin pitkän työpäivän päätteeksi. Lumi alkoi sataa juuri ennen kotiportin kolahdusta, jolloin saatoin huokaista helpotuksesta päivän kiireelle. Työssä kaupungissa olin kohdannut naisen, joka pyysi minulta apua jatkuviin terveysongelmiinsa. Hän oli juossut lääkäristä toiseen, saamatta apua.
Mietin miten hoitaa häntä, uskaltaisinko antaa toivoa ilman varmuutta paranisiko hän koskaan. Olin luvannut miettiä asiaa. Nyt päässäni oli kuitenkin kilometrin mittainen solmu, eikä lääke auennut mielessäni vaikka yhtälön olisi pitänyt olla kaiken ymmärryksen mukaan helppo.
Lumi leijaili satumaisen suurina hiutaleina viimeinkin, talven tehdessä tuloaan. Tätä olin odottanut, valkeaa joulukuuta. Kävelin etupihan läpi, missä mintut ja iisopit kasvoivat puoleksi vihreinä ja sinisinä aaltoina, puoleksi jo kuihtuneina risukasoina. Riivin kohmettuneita minttuja lumen seasta, niiden tuoksu oli edelleenkin makea ja raikas. Mieli palasi kuumiin kesäpäiviin ja itse tekemääni minttujuomaan, jota puutarhan juhlijat pirskottivat kasvoilleen helteen liimautuessa hikisiin vaatteisiin. Koko maailma oli muuttunut kesän ja talven välissä, mutta mintut pysyisivät ennallaan. Ne sinnittelivät lumen saapuessakin, viimeiseen hengenvetoon asti.
Avasin ulko-oven ja huomasin naapurin Piuku-kissan, joka odotti sisäänpääsyä häntä loimuten. Pidin Piukusta, sillä siinä ei ollut kissaa nimeksikään. Sen luonne oli enemmänkin koiramainen, ja sen ulkonäkö oli kuin omani: leiskuvat silmät ja vaalea takkuinen turkki. Kissa kuten minäkin, oli ulkoiselta olemukseltaan vakava, mutta sisältä lapsenmielinen. Me kaksi olimme loputtomassa kilpajuoksussa maailman tuulessa, taistellen ties mitä tuulta vastaan milloinkin. Kissalla oli omat kulkunsa, minulla omani.
Piuku livahti tottuneesti ullakolleni ja minä mietin kuinka ratkaista työkuviot nopeasti ja helposti. Kaiken kaaoksen lisäksi, vuokrasopimukseni oli tullut päätökseen. Sain luvan jatkaa vain jos tekisin uuden seitsemän vuoden sopimuksen pikku noidankolostani. Se tuntui kuitenkin liian pitkältä ajalta minulle, joka olin tottunut vapauteeni ja alati muuttuvaan elämääni. Näitä mietin ja keitin teetä pihan kohmettuneista mintuista tiedostaen, että nämäkin solmut aukaisisin mielessäni, jos vain voisin pukea multaiset puutarhahanskat käteeni, möyryten hetken kasvieni seassa. Se ei kuitenkaan enää onnistunut roudan jo kylmettäessä maata, talvi oli vihdoin tullut.
Mieleni oli väsynyt syksyn pitkästä kaamoksesta ja ajatukseni olivat kuin joulupuuroa ilman mantelia.” Mitä olisi joulupuuro ilman mantelia?”, tuhahdin Piukun suuntaan, joka tuntui ymmärtävän päänsisältöäni paremmin kuin minä itse. Päätin antaa unen ratkaista tämän asian ja ryömin Piukun perässä ullakolle. Sukelsin untuvaisen peiton alle tyytyväisenä unohtaen päivän huolet mielestäni. Kohta olisi tiedossa pitkä joululoma ja joulunpyhät, ja niistä haaveillessani tunsin kuinka kehoni antoi pikku hiljaa periksi unelle.
Unessa tavoitin ison valkoisen Ilveksen, jonka turkki loisti valkoisena kuun kajossa. Kissan silmät olivat tutut, nuo tumman puhuvat, jotka tunnistin unissakin omikseni. Silmät tuijottivat minua aivan kuin eilisen varjo, joka kurkisti tähän päivään. Tunsin aina suurta rakkautta noihin silmiin katsoessani, kuin jotain sellaista ääretöntä, jolloin olisi tehnyt mieli hypätä turkin syleilyyn kertoen, että huominen on aina vain hullumpi keitos, jota turhaan pelkäisit. Ennemmin tai myöhemmin elämän vääjäämätön kohtalo saavuttaisi aina, vaikka kuinka juoksisit.
Nyt suuri kissa tuijotti minua, en pelännyt vaan tiesin sen lähestyvän auttaakseen. Se puraisi kädestä, ja ihmeissäni katsoin kättä. Siinä ei ollut jälkeäkään Ilveksen hampaista vaan päinvastoin käsi oli sileä. Käteni alkoi haihtua ja haihtua kunnes haihtui kokonaan, kuten minäkin, uuden aamun jo lähestyessä.
Heräsin mieli kirkkaana joulukuun huurteiseen aamuun. Nyt tiesin mitä lääkettä nainen tarvitsisi! Lääke oli kirkkaana mielessäni. Ilves oli tuonut tiedon suoraan käteeni. Kiitin Ilvestä ajatuksissani ja aukaisin ullakon ikkunan Piukulle, kulkuriystävälleni. Kissa lähti kulkemaan iloisesti kohti välikattoa, valkoinen turkkinsa aivan takullaan, mutta mieli jo täynnä uusia seikkailuja.
”Tuulen tyttö”

lauantai 7. joulukuuta 2019

7 ja 8 Loisto


7 ja 8 Loisto     

13. elokuuta vuonna 2005 Aylesin jäätiköstä, 800 kilometriä Pohjoisnavalta, lohkeaa valtava 66 neliökilometrin kokoinen jäälautta.
     Jossakin Pernajan rantakallioilla istuu mies omissa ajatuksissaan, tuosta synkkää tulevaisuutta enteilevästä tapahtumasta täysin tietämättömänä.
     Lahden yllä leijuva usva hajoaa hitaasti aamuauringossa, ilmassa on loppukesän tuoksuja. Ruovikon kaulushaikara on ääneti. Tai ehkei se edes ole siellä. Aika kuluu. Tai ehkä se pysähtyy. Kevyt tuuli puhaltaa mereltä, lokit näyttävät kuin ajelehtivan sen mukana.
     Mies ei edelleenkään ole saanut kirjoitettua mitään. Loma hupenee, viinivarasto samoin. Aurinko lämmittää miehen oikeaa poskea. Hän katselee kapealle lahdelle, kuvittelee edessään aukeavan aavan ja vastarannalla Euroopan, koko maailman. Tänään hän aloittaisi sen, täydellisen novellin.
     Silloin hän oivaltaa, että aamuaurinko paistaa väärältä puolelta, lännestä. Kuten – kun hän rupeaa ajattelemaan – aiempinakin aamuina täällä. Mies hämmentyy. Kirjoittaminen ei ole edistynyt ja nyt vielä tämä. Maailmanloppu?
     Ei! Hänhän istuukin sisälahden rannalla, niin sen täytyy olla: kasvot kohti pohjoista, kohti Kainuun korpia. Vailla suuntavaistoa, ylevine ajatuksineen ja suurine suunnitelmineen. Ja ilman minkäänlaista kirjoittamisen kipinää.     
     Tupakantumppi sihahtaa rantaveteen. Mies palaa mökkiinsä ja juo päättäväisesti viinin loput.
     – Elämältäni puuttuu suunta, hän miettii. – Petän itseäni, uneksin, olen eksyksissä.
Hän pakkaa reppunsa ja lähtee takaisin kaupunkiin.
     Kotona mies pakkaa vähän isomman laukun. Vaimo kysyy, mihin aikaan mies palaa. Aikoo pistää grillin tulille ja käräyttää aidot brasilialaiset churrascot päivälliseksi.
     – Saattaa kotvasen kestää, anna vain fileen marinoitua, mies vastaa.

     Vuosia myöhemmin, varhain eräänä keväänä, samainen mies istuu eräällä toisella rantakalliolla, jälleen selkä Eurooppaan päin. Vastarannalla häämöttää Sörkan vankila ja Paavalin kirkko, hiilivoimalan piipusta nousee musta savu. Syksy oli ollut pitkä ja lämmin, talvi lyhyt ja leuto. Sää ja tuulet eivät ole kuten ennen.
     – En ole ikinä nähnyt kevään tulevan näin aikaisin, mies ajattelee. – Se on pelottavaa.
    Vaikka tuulessa aistii vielä merellä ajelehtivat jäälautat, aurinko lämmittää jo näin aamuvarhain, peipposet ja rastaat laulavat. Neitoperhonen lepattelee miehen ympärillä. Mies kaataa kahvinloput kurkkuunsa, keräilee eväspaperit huolella reppuunsa ja vetää villapaidan hihoja vähän ylemmäksi.
     – Nyt tiedän varmasti, missä olen. Tiedän myös, ettei tämäkään suunta ole vielä oikea. Ekokatastrofin ja laitostumisen näen jo edessäni. Pihvit ovat jääneet syömättä, mutta se novelli on yhä kirjoittamatta. Ja päiväni ovat autioita, yöni kylmiä.
     Tukkasotkapari ui rinnatusten kohti Lammassaarta. Metsikössä kujertavat uuttukyyhkyt. Onkohan kukaan laittanut niiden pöntöt kesäkuntoon?
     Yöllä on ollut vielä hiukan pakkasta: kaislojen välissä, kiven varjossa, on ohutta riitettä. Niin ohutta, että sen voisi kuvitella rusentuvan perhosen jalkojen alla. Kirkonkellojen lyönnit eivät kuulu tänne asti. Ehkeivät ne lyökään.
     – Tästä oudosta keväästä minä sen novellin kirjoitan. Kokoelman viimeisen, täydellisen.
    Silloin neitoperhonen laskeutuu miehen käsivarrelle. Se katsoo miestä kauniilla vaaleilla silmillään. Niissä on auringonkeltaisia pilkkuja. Sitten se kuiskaa miehelle jotakin. Mies nyökkää kevyesti. Hän tuijottaa lahdelle, vuosien taa. Aika kuluu. Tai ehkä se pysähtyy. Sitten mies nyökkää uudestaan, nyt päättäväisemmin: se on hänen velvollisuutensa.
     Perhonen lennähtää ajopuulle odottamaan. Liian varhainen kevätaurinko saa
sen siivet kimaltelemaan. Perhonen näyttää onnelliselta. Miestä pelottaa vähän. Hän ei ole lentänyt pitkään aikaan. Perhonen rauhoittelee häntä: pitkä on ollut hänenkin horroksensa.
     He lentävät ensin varovasti, kuin tunnustellen, muutaman kierroksen rantakallioiden yläpuolella, nousevat hitaasti korkeammalle kierrosten samalla laajentuessa. Sitten perhonen johdattaa heidät meren ylle ja viimein he katoavat lahden taa, itään, oranssinvärisen metrojunan perään.

     Jossakin Jäämerellä valtavat jäälautat sulavat yhä nopeammin, merivirrat muuttavat suuntaansa. Valaat eivät lisäänny, nälkiintyneet jääkarhut valtaavat kyliä ja Kaivopuiston rantaan ajautuu kymmeniä kuolleita kuutteja. Golfia pelataan ympäri vuoden. Aika ei pysähdy, maailma käy kohti tuhoaan, hyvin nopeasti. Mutta miehestä (ja neitoperhosesta) ei kukaan tiedä mitään.

     Sitten kerran, hieman ennen kaiken loppua, Tuomaan päivän aikoihin, löytyy meren valtaaman Kuningattarenkaupungin edustalta, enää vain vaivoin merenpinnan yläpuolelle yltävän väyläloiston valkoisesta kojusta novelli, joka osoittautuu täydelliseksi.
     Se on hyvin kaunis ja siinä on surullinen loppu. Se on kirjoitettu perhosen käsialalla.

”Kuningattarenkaupunkilainen”

perjantai 6. joulukuuta 2019

6 Sana


6 Sana

Haluaisin kirjoittaa sinulle sanan. Tiedätkö, yhden sellaisen sanan, joka kuvaa kaikkea kerralla.
Tiedätkö, sellaisen sanan joka kuvaa vaikka sitä kun lumihiutale putoaa kielelle, miten se tuntuu viileältä, mutta sitä ennen jännitykseltä, odotukselta, onnistumiselta ja riemulta.
Haluaisin kirjoittaa sinulle sanan, jossa odotus, täyttymys ja riemu tapahtuu samaan aikaan.

Samalla haluaisin kirjoittaa sinulle sanan, joka on kuin luonto, kuinka se on niin lähellä, mutta silti olet sinä kuin irti siitä. Voit katsoa sitä, voit kuunnella sitä, muttet voi koskaan perille asti, keskustella sen kanssa. Mikä olisi se sana, joka kuvaisi kaikkea tuota, mutta samalla se, joka pakahduttaa rintakehäsi aavan maiseman edessä, hiljentää sinut meren suuruuden äärellä. Mikä olisi se sana, joka saa sinut unohtamaan itsesi hetkeksi?

Mikä olisi se sana, joka kaikkien näiden aiempien jälkeen katsoisi sinua kunnioittaen? Tässä hetkessä kuin kuvana, jossa värien eri sävyt kertovat eletystä elämästä ja kuvan kehykset viitoittavat tulevaa. Sana, joka maalaisi sinulle syyn ylvääseen ylpeyteen olla juuri sinä?

Mikä sana kuvaisi riittävästi sen viisauden, joka sinusta huokuu, mutta jota et itse tunnista. Mikä sana olisi täsmälleen se, mitä sylisi suojelee ja kätesi silittää? Mikä olisi se sana, näiden kaikkien jälkeen, kun kosketuksesi tuntui armolta, heleästi sointuvat sanasi runolta ja kuinka hymysi täyttää maailmani?

Niin minä sinut näen. Kaikki yhdellä kertaa, kaikki tuo on siinä kun kosketan sinua, kuuntelen sinua tai kun vain katselen sinua. Kaikki tuo on sinussa kerralla läsnä, kuin ovena äärettömyyteesi.

”Janne Koivulahti”

torstai 5. joulukuuta 2019

5 Joulukortit

5 Joulukortit


Heinäkuussa, kesken ruokaostosten Petri keksi hyvän lauseen joulukorttiin. Hän toisteli lausetta mielessään, jotta varmasti muistaisi sen vielä kotonakin. Kotiin päästyään hän kaivoi esiin muistivihkonsa ja kirjoitti lauseen ylös. Näin se olisi tallessa, kun korttien kirjoittamisen aika tulisi.

Petri lähettää ja saa joka vuosi kymmenittäin joulukortteja. Hän saattaa kirjoittaa ensimmäiset kortit jo syyskuussa, mutta varsinaiset korttitalkoot Petri pitää Pyhäinpäivänä. Silloin hän kattaa kirjoituspöydälle korttikokoelmansa, muistivihkonsa, kynänsä ja paksun pinkan suttupaperia. Hänellä on paljon erilaisia kyniä. On paksu- ja ohutkärkisiä, mustia ja sinisiä, kuulakärkikyniä ja tusseja. Hän testaa kyniä ja erilaisia kirjoitustyylejä suttupaperille ennen kuin kirjoittaa mitään varsinaiseen korttiin. 

Useimmiten Petrillä menee korttien kirjoittamiseen koko viikonloppu. Iltapäivällä hän käy hautausmaalla sytyttämässä kynttilät, mutta muuten hän keskittyy kortteihin. Seija yrittää välillä protestoida. Se hyppää pöydälle ja käy makaamaan korttien ja kynien päälle huomiota vaatien. Petri silittää kissaa hetken ja nostaa sen sitten päättäväisesti lattialle. Seija ymmärtää kyllä, kortit ovat sillekin tärkeitä. 

Petri haluaa, että jokainen kortti on juuri lähettäjänsä näköinen. Keijo ja Ulla, esimerkiksi, ovat kissaihmisiä. Heille Petri valitsee vanhanaikaisen piirretyn kortin, jossa kissanpentu ihmettelee punaista joulupalloa. Hän kirjoittaa korttiin parhaimmalla kaunokirjoituskäsialallaan “Jouluterveiset Joensuusta”. Hän miettii hetken ja jatkaa sitten: “Pakkanen paukkuu ja lunta on jo puoli metriä, joten joulusta tulee varmasti valkea.”  Sitten hän pysähtyy taas, hymyilee  ajatuksissaan, vilkaisee Seijaa ja lisää loppuun vielä “Paljon terveisiä ja silityksiä vanhalle rouvalle!”. 

Risto-serkun poika Jani on hevari tai oli ainakin silloin vuosia sitten, kun Petri on hänet viimeksi nähnyt. Janille Petri on löytänyt tummanpuhuvan kortin, jossa on mustalla taustalla ruosteinen joulukuusi, jonka ympärille on kiedottu hopeisia nauhoja. Tyylikäs,  mutta synkähkö. Petri sutaisee mustalla tussilla korttiin tervehdyksen “Heviä Joulua!” ja lisää allekirjoituksen samalla tyylillä. Hän on oikein tyytyväinen lopputulokseen, kortti on ihan Janin näköinen. 

Pyhäinpäivän talkoiden jälkeen Petri postittaa kortit yhtä tarkan suunnitelman mukaan kuin on ne kirjoittanutkin. 

Posti tuo ensimmäiset joulukortit joulukuun alkupuolella. Ilmaisjakelulehtien ja mainosten lisäksi muuta postia ei juuri tulekaan. Mutta kortteja tuleekin sitten paljon. Lähempänä joulua tuttua postinkantajaa rupeaa jo hymyilyttämään, kun Petri tulee häntä vastaan postilaatikolla. Ai että onko postia? No todellakin on! Tänä vuonna kortteja tuli kaikkiaan 76. Petri asettaa jokaisen kortin esille olohuoneeseen, ne ovat tärkeä osa hänen joulukotinsa koristelua. 

Petri ja Seija viettävät joulun kahdestaan. He syövät hyvin, Petri on hankkinut kummallekin jouluherkkuja. Petri lukee paljon ja käy välillä kävelyllä. Hautausmaalla on niin kaunista, että hän käy useimmiten siellä. Sitten he katsovat Seijan kanssa jouluohjelmaa televisiosta ja illan päätteeksi jonkin elokuvan.

Muita ohjelmanumeroita ei ole, mutta jouluaattona kolmen aikaan on korttien vuoro. Petri on kerännyt kaikki joulukortit koriin, jonka hän asettaa pöydälle nojatuolin viereen. Sitten hän noutaa glögitarjottimen keittiöstä ja istuutuu nojatuoliin. 

Hän katselee kaunista joulukotiaan. Kuusi on hieno. Siinä on kaksi kynttiläsarjaa, huurrepalloja ja valossa kauniisti välkähteleviä lasikoristeita. Joka puolella on kynttilöitä, hän rakastaa kynttilöitä. CD-soittimessa on valmiina Sinatran joululevy. Petri painaa kaukosäätimen nappulaa ja Frank alkaa laulaa Have yourself a Merry Little Christmas. Seija tulee syliin. Petri silittää kissaa hellästi ja huokaa sitten: 
– Kyllä meillä on taas ihana joulu, hän sanoo. 
Seija alkaa kehrätä vastaukseksi. 

Petri kylpee vielä hetken itse luomassaan joulutunnelmassa ennen kuin ottaa ensimmäisen kortin käteensä.
– No niin, aloitetaanko? Katsopas, tässä on tämmönen kissakortti. Arvaatko kuka tämän on lähettänyt? hän näyttää korttia Seijalle. – Etkö? Tässä sanotaan, että “Jouluterveiset Joensuusta!” Joko tiedät?
Petri näyttää taas korttia Seijalle, joka hymyilee koko pyöreän naamansa leveydeltä. 
– Sitten täällä lukee, että “Pakkanen paukkuu ja lunta on jo puoli metriä, joten joulusta tulee varmasti valkea.” Ja lopussa on vielä, että “Paljon terveisiä ja silityksiä vanhalle rouvalle”. Se taitaa tarkoittaa sinua, Seija, Petri sanoo. – Vanha rouva, hän jatkaa myhäillen ja kyhnyttää Seijaa leuan alta. 
He ihailevat vielä hetken punaista joulupalloa ihmettelevää kissanpentua ja siirtyvät sitten seuraavaan korttiin.  
– Tämä on varmaan Janilta, kun on tämmönen vähän synkempi kuva. Hirveän huono käsiala, ei meinaa saada selvää. Lukeeko tässä että “Heviä joulua!”

”Outi Norberg”

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

4 Leipä ja kala



4 Leipä ja kala


Yksinäinen susi jolkottelee kuun hohtoisessa jouluyössä. Se etsii ruokaa tietäen että jollei pian löydy jotain, ovat sen päivät luetut. Kuu valaisee suden polkua ja sen likaisen harmaa turkki kertoo tarinaa loputtoman pitkistä päivistä ja öistä. Suden kupeet ovat lommoilla, sillä se on etsinyt syötävää kauan.

Yhtäkkiä susi saa vainun, mutta se ei tiedä mikä tuo uusi ja erilainen tuoksu on. Se haistelee maata kuono kiinni jäisessä mullassa ja alkaa kaivaa risukkoa innoissaan. Jotain hyvää sen on oltava, niin hyvä tuoksu, susi miettii. Maa on jo roudassa mutta susi kaivaa hanakasti, kunnes sen tassut tavoittavat jotain liukasta. Suden suu tavoittaa nopeasti kohmeisen hännän ja se hämmästyy saadessaan tassuunsa nopean piston.

- Auuuuuu, susi ulvoo kipeästi.
- Täältä pesee, käärme nauraa ja katsoo sutta ylimielisenä.
- Miksi pistit?, susi ihmettelee.
- Mitä meinaat itse tehdä jos joku repii takalistot taivaisiin? käärme tokaisee.
- No joo, varmaan juuri noin. Anteeksi, susi virkkoo kuono täristen ja katselee allapäin ja lyötynä maata myöten.

Molemmat eläimet tietävät että suden vointi huononee pian rajusti. Ne tarkkailevat toisiaan hiljaa, suden mahalaukun jo pyöriessä villinä ylösalaisin.  Susi tietää että mitään oksennettavaa ei ole, ja antautuu jo kohtalolleen. Susi sulkee silmät ja odottaa.

Kun susi seuraavan kerran aukaisee silmät, kuvotuksen pyörittäessä päätä rajummin ja rajummin, huomaa se olevansa täysin eri maisemissa. Edessä on valtavat kultaportit ja susi päättää kolkuttaa niitä tietämättä mitä edessä on.

- Kuka kolkuttaa? huutaa kreikkalainen vartija haarniskoissaan.
- Susi täällä vaan. Pääsiskö sisään? se kysyy alta kulmain.
- Voi teitä elukoita, vastaa portinvartija ja jatkaa, nämä ovat taivaanportit, eikä tänne ole yhdelläkään sieluttomalla pääsyä. Te ette sitten näytä oppivan ikinä että tänne yläkertaan ei ole elukoilla  mitään asiaa. Hys tiehesi siitä! huutaa vartija vihaisena.
- Eikö edes pienen pientä kalaa tai leivän kannikkaa saisi, susi kysyy vartijalta surullisena korvat päätä luimuten.
- No ota nyt siitä sitten leipä ja kala, onhan tänään Jessen synttärit sentään! Näitä tulijoita on nykyään niin vähän, että jää ruuatkin syömättä, vastaa vartija ja heittää ruuat maahan läimäytettyään portin kiinni.

Susi haukkaa nopeasti almut ruotoineen päivineen ja olo alkaa tuntua sangen siedettävältä. Se jatkaa matkaansa ohi helvetin, jonka portit rehottavat irstaana selällään. Susi ei uskalla sisään noin uskaliaisiin paikkoihin, mutta näkee portin suulta alastoman naisen tanssivan käärme lanteillaan. Susi yllättyy tunnistaessaan käärmeen, mutta sen silmät palaavat nopeasti naisen lanteille, jotka keinuvat häpeämättömästi kutsuen. Suden pää pyörii kun tanssi kiihtyy kiihtymistään ja juuri kun vauhti tuntuu kirivän huippuunsa, nainen syttyy palamaan kuin punainen soihtu, joka roihuaa hetkessä mustaksi tuhkamereksi maahan, jolle käärme putoaa yllättyneenä.

- Ha ha haa! Taas meni yksi! nauraa jumalan portinvartija taivaanporteilla. Kyllä sen tietää mihin ne häviävät! Kyllä sen tietää! Joku kävi täällä joskus puhumassa jostain Äiti maasta ja toinen Jumalattaresta tai mistä lie Buddhasta, vaan kyllä sen tietää ja näkee! Helvettiin koko sakki vaan! huutaa vartija kuola valuen suupielestä.

Susi ottaa jalat kiireesti alleen ja käärme suikkii vanavedessä kalpeana suhisten.
- Otatko matkaan? Otatko matkaan? se kyselee silmät kauhusta sirrillään.
- Iske kiinni sitten, susi huutaa juoksun lomassa ja samassa susi ja käärme putkahtavat läpi aikajanojen, käärmeen tuskaillessa suden kaulassa kauhusta nihkeänä.
- Ei jumalauta ikinä enää näitä jälleensyntymiä! Aina sama helvetti edessä vaikka mitä tekisi, se huutaa kunnes huuto kaikkoaa taivaan sumuun.

Myöhemmin, aamulla, susi herää hämyiseen aamuun metsän uumenessa, käärmeennahka vierellään. Nahan vierellä, makaa kaksi käärmeenmunaa, eikä suden tarvitse kauaa miettiä kun munat jo lämmittävät sen vatsanpuolta.
Lumihiutaleet satavat iloisesti taivaalta ja susi jatkaa autuaan onnellisena matkaansa, muistamatta sen paremmin taivasseikkailua, jonne käärmeen sielu jäi ikuisiksi ajoiksi, naisen lanteille.

“Tuulen tyttö”